perjantai 16. syyskuuta 2011

Siilimuistoja Afrikkalaisista kääpiösiileistä ja Intialaisesta pitkäkorvasiilistä!

Olen viime aikoina usein muistellut siiliaikaamme. Meillä asusteli 2003-2009 vuosina kolme siiliä ja olin tuolloin aktiivisesti mukana Suomen Siiliyhdistys Ry:n toiminnassa. Ne olivat hauskoja aikoja ne. Tämän blogin statistiikoissa olen jo pitkään huomannut, että blogin harvat siilitekstit ovat niitä suosituimpia, vaikka tämä onkin koirablogi. Siitä sain kimmokkeen laittaa hieman vanhoja siilikuvia näytille ja kertoilen samalla meidän edesmenneistä asukeista, Kaaposta, Hertasta ja Esi-Isästä.

Ensin Kaapo, "esikoissiilimme"
Afrikkalainen kääpiösiili Kaapo muutti meille vuonna 6.2.2003, haimme sen Virkkalan Okalinnusta. Olin nähnyt paikallislehdessä Tiina Kuuterista ja hänen siileistään kertovan jutun. Otin Tiinaan yhteyttä ja pääsin katsomaan Tiinan ja Jarin siilejä. Oli päivänselvää, että minun oli saatava oma siili. Ne olivat tuolloin Suomessa hyvin harvinaisia lemmikkejä. Kaapo oli ns. elämäni siili. Täysin kesy ja tuolloin elämäni ehdoton keskipiste. Kaapon elämää oli hauska seurata ja aivan onnessamme rakentelimme sille uusia hienoja asumuksia ja terraariovirityksiä. Lisäksi Kaapo, kuten muutkin siilimme, juoksenteli paljon vapaana asunnossamme.

Kaapo oli myös hyvin rutinoitunut mediasiili. Annoin sen kanssa useita haastatteluja eri lehtiin :). Me Naiset-lehden haastattelu on ehkä luetuin. Vieläkin törmään ihmisiin, jotka ovat lukeneet jutun, ja tutustuttuaan minuun, muistavat sen ja kysyvät että olitkos sinä joskus siilin kanssa Me Naisissa :D. Ihmisillä on merkillisen hyvä muisti... Toinen yhtä tunnettu esiintyminen oli Maikkarilla, Ihanassa Aamussa, jossa vierailin Kaapon ja hänen tyttärensä Fridan kanssa. Suora lähetys jännitti tuolloin kovasti, mutta niin minä kuin siilit suoriuduimme siitä hienosti! Kotonamme vieraili myös eläinohjelman kuvaustiimi, ohjelman nimeä en enää muista, mutta juontajana oli Aleksi Sariola. Sekin kokemus oli tosi mukava!

Kaapo esiintyi myös kahdessa elokuvassa. Lyhytelokuva Siilijuttu oli Esa Illin ohjaama, ja Kaapon vastanyttelijänä oli nykyisin kansanedustajana eduskunnassa vaikuttava Jani Toivola. Leffa kuvattiin Porvoossa ja Kaapolla oli merkittävä rooli. Kuvauspaikkoja oli monia, piti esimerkiksi köpötellä ratakiskoilla, ja pitipä Kaapon esittää melkein auton alle jäävää siiliäkin :). Kaikesta selvittiin kunnialla. Liitän tähän pari kuvaa, joissa Kaapo on vastanäyttelijänsä kanssa.

Ihana Kaapo-herra.

Kaapo ja Jani Toivola

Siilijutun kuvausryhmää.

Jani ei ollut ennen pitänyt siiliä sylissä.
Heti löytyi kuitenkin yhteinen sävel!


Kaapo eli pitkän (viisi vuotta) ja antoisan elämän. Viimeisinä aikoinaan se jaksoi vielä esiintyä Myrsky-nimisessä kokoperheen elokuvassa. Kaisa Rastimon ohjaus, ja Kaapoa ohjasi kanssani Tuire Kaimio, jonka scouttaamana päädyimme elokuvaan :). Kaapon kohtaukset kuvattiin Helsingissä. Vastanäyttelijöinä oli kaukasianpaimenkoiria, sekä pieni tyttö. Tuikku varmisti kuvauksissa eläinten turvallisuuden, sillä jos laumanvartijakoira olisi päättänyt syödä Kaapon, Tuikulla olisi ollut valmiudet huomata orastava hyökkäysele ja estää koiran hyökkäys. Laumanvartijarodut ovat hyvin vähäeleisiä, ja varoittavista signaaleista itse hyökkäykseen on niin vähän aikaa, että sen ehtii huomata vain hyvin rutinoitunut henkilö, ennenkuin on liian myöhäistä. Mutta, kuten sanottu, meidän kohtaustemme koirat olivat aivan ihania ja lauhkeita. Tuikku ohjasi koiria ja minä Kaapoa. Se oli aivan mahtava ja ikimuistoinen kokemus.

Kun elokuva sai ensi-iltansa, sain minä asianmukaisesti kutsun kutsuvieras ensi-iltaan. Kaapo oli tuolloin jo edesmennyt. Ja voitte arvata että minä itkin ensi-illassa aika lailla :). Elokuva on tarinaltaan hyvin koskettava, ja kun siinä vielä esiintyy oma rakas edesmennyt lemmikki, niin tunteet olivat pinnassa.

Seuraavaksi muutama muistelo Hertasta
Hertta oli Afrikkalainen kääpiösiili ja Nakkilan likkoja. Hertta muutti meille 11.12.2003. Hertta oli piikikäs siili :). Tarkoitan että se oli huomattavasti täpäkämpi tapaus kuin Kaapo. Hertta oli hieman ujo ja sen vuoksi varauksellinen. Se ei ollut ns. sylisiili, jonka kanssa löhätään soffalla ja katsotaan salkkareita. Hertta rakasti rauhaa, ja sitä me sille tarjosimme. Rauhaisaa elämää, hyvää ruokaa ja sopivasti hellyyttä. Hertta rakasti Semperin porkkanasosetta, sitä vauvanruokaa siis. Se sai herkkuaan joka päivä, ja siksipä sen iho oli aina kauniin porkkanan oranssiin vivahtava :).

Hertta eli niinikää pitkän elämän (viisi ja puoli vuotta) ja sai Kaapon kanssa yhden poikueen. Oli valtavan kiehtovaa seurata siilinpoikasten kehitystä ihan minimini piikkipalloista luovutusikäisiksi siileiksi asti. Siilipienokaisen luovutusikä on muuten sama kuin koiranpennun, kahdeksan viikkoa. Hertta hoiti pienokaisensa hellyttävän hienosti ja uutterasti. Pienet saivat aivan erinomaiset kodit ja kaikkien kanssa pidettiin enemmän tai vähemmän yhteyttä siilien eliniän ajan.

Tässä muutama kuva Hertasta ja pienokaisistaan.

14 vrk ikäinen siilivauva.

Hertta ja kuusiviikkoiset pienokaiset pesässä, ahdasta oli tuossa vaiheessa.

Pikkusiili.

Hertta-mamma.


Esi-Isä, intialainen pitkäkorvasiili
Se sai nimensä muumeista, koska se muistutti Muumien Esi-Isää prikulleen. Ainoa eroavaisuus oli, ettei sillä ollut pitkää häntää :). Esi-Isä tuli maahan hieman epäselvissä olosuhteissa ja oli ns. rescue-tapaus. Tarjosimme sille kodin syyskuussa 2003, ja saimme todella persoonallisen lemmikin, jonka touhuja seuraillessa eivät käyneet päivät pitkiksi. Esi-Isä ei sopeutunut terraarioon tahi häkkiin, vaan eli koko elämänsä vapaana talossamme. Se juoksi aivan älyttömästi. Aina iltasella se aloitti: työhuone, olkkari, eteinen, keittiö....ja alusta....ja alusta...

Muutama tunti juoksua ja sitten levolle, ja yöllä taas vähän lisää juoksua. Aamut ja päivät se nukkui. Asuimme rintamamiestalossa, ja siellähän pääsee ympyrää (ainakin te kaikki rintamamiestaloissa asuvat/asuneet muistatte tämän sydänmuuri -ajattelun ympärille rakennetun pohjapiirroksen).

Esi-Isän lempiruokaa olivat jättijauhomadot ja niihin taisi upota ainakin yli tuhat euroa sen elinaikana... Emme kai koskaan ole uskaltaneet laskea tarkkaa summaa. Kannoimme matoja eläinkaupasta kotiin semmoista tahtia, että tervejärkisempää heikottaisi. Mutta minkäs teet, jollainhan rakas lemmikki oli ruokittava..!

Esi-Isä oli tapaturma-altis kaveri. Useamman kerran kävimme näyttämässä sen erinäisiä jalkavammoja Etelä-Hämeen eläinlääkäriasemalla Jan Ivenin vastaanotolla. Yleisin harmin aihe oli jalan ympärille kietoutunut hius, ja tilanne meni jo ihan päivässä niin pahaksi että jalka turposi sinimustaksi ja verenkierto lähes lakkasi. Yleensä huomasimme nämä jalkaongelmat aina liian myöhään, vaikka tarkistimme jalat päivittäin. Sellaisesta turvonneesta koivesta hiuksen poistaminen vaati ammattiotetta, ja monasti vielä kevyen rauhoituksenkin. Esi-Isällä oli jalassa jokin vanha vamma, joka keräsi aina näitä hiuksia ja lankoja ympärilleen. Muuten se olikin terve kaveri.

Niin, ja vaikka laji olikin intialainen pitkäkorvasiili, käytännössä se oli pätkäkorvasiili. Sen toinen korva oli purtu (?) poikki...missä ja miten, sitä emme saaneet koskaan tietää.. Se oli sellainen jo meille tullessa.

Esi-Isä oli toisinaan hukassa. Koskapa sen reviiriä oli koko alakertamme, emme aina olleet ihan tunnin tarkkuudella kartalla herran olinpaikasta. Dramaattisin katoamistamppu tapahtui kuitenkin eräänä syksynä. Se hävisi. Ei löytynyt mistään. Meillä kävi jopa jälkikoira, joka tutki myös pihan. Mutta ei mitään. Muistan koiran pyörineen keittiössä kauemmin, kuin muissa huoneissa, mutta se ei antanut mitään tarkkaa ilmaisua. Meniköhän siinä muutama päivä ja oli kuin maa olisi siilin niellyt. Teimme kaikkemme että olisimme löytäneet sen.

En muista tarkalleen ajatuksen juoksuani, mutta lopulta tulin siihen tulokseen että sen täytyy olla meidän tiskipöydän lattian alla. Tiedän, kuulosti silloin ja kuulostaa edelleen idioottimaiselta. Tiesin kuitenkin että siellä olisi ainut kohta, josta voisi päästä vanhan rintamamiestalomme lattian alle. Ajattelin että sen täytyy olla lattian alla, kun ei se missään muuallakaan ole. IHAN KOKO TALO oli käännetty ympäri. Moneen kertaan. Ystävämme Jari hälytettiin meille ja aloimme avaamaan lattiaa. Siis purimme keittiökalusteet luonnollisesti ensin pois tieltä häiritsemästä :D. Ja siellä, kuin herran kukkarossa, tuhisi Esi-Isä puruissa. Se oli ajatellut aloittavansa talvihorrosperinteen lattian alla, tiskikoneen paikkeilla, ihanassa, pehmeässä ja lämpimässä purueristeessä.

Tämä tarina on tosi, tässä muutama kuva. Ne kertovat mielestäni paljon. Yhtä epäuskoisena edelleen muistelen tuota tapahtumaa, nyt kun siitä on kulunut jo vuosia. Onneksi tuli tämäkin dokumentoitua, sillä tyttäremme tuskin muuten uskoisi meitä, kun joskus tulevaisuudessa kerromme hänelle tarinan.

Esi-Isä nukahti ikiuneen kuusivuotiaana, saappaat jalassa, kesken juoksulenkkinsä. Se oli hänelle juuri oikea tapa lähteä ja jättää meidät muistelemaan tätä ihmeellistä (satu)olentoa.

Keittiön purkua, hiiohoi.

Jälleennäkemisen riemua?

Horrospiilo.

Legendaarinen Esi-Isä, pätkäkorvasiili!!

Ei kommentteja: